Kehätien sisäpuolella elämä rullaa modernin urbaanissa kuplassa. Aamu alkaa kauramaitolattella, ja jos asiantuntijan on aivan pakko raahautua kotisohvalta fyysiselle toimistolle, alle otetaan joko kaupunkipyörä, sähköpotkulauta tai parhaassa tapauksessa suoraan metrojuna. Auto on tässä maailmassa lähinnä kallis statussymboli, tai harvinainen viikonloppuhuvitus.
Mutta astupa Uudenmaan, tai muutaman suuremman kaupungin tiiviin joukkoliikenneverkoston ulkopuolelle, joissa sana ”julkiset” tarkoittaa kerran tiistaisin ja torstaisin kulkevaa lakonista koulubussia, ja todellisuus iskee vasten kasvoja kuin kylmä tammikuinen viima.
Suomi on jakautumassa vauhdilla kahteen leiriin: niihin, joille bensiinin hinta on vain kaukainen luku uutisotsikoissa, ja niihin, joille jokainen tankkauskerta on ottanut asuntolainan paikan perheen kuukauden pelottavimpana budjettipeikkona.
Tilastokeskuksen kulutustutkimukset ovat perinteisesti osoittaneet, että maaseutumaisissa kunnissa asuvilla suomalaisilla menee huomattavasti suurempi osa käytettävissä olevista tuloista puhtaasti liikenteeseen ja muihin arkisiin kuluihin, kuin tiiviisti asutuissa kaupungeissa.
Pitkien etäisyyksien Suomessa auto ei nimittäin ole mikään valinta, tai mukavuustekijä, vaan elinehto. Ilman sitä ei pääse töihin, neuvolaan, ruokakauppaan, eikä lasten harrastuksiin.
Kun mittarilukemat huitelevat ennätyskorkeuksissa, moni suomalainen vuorotyöläinen tekee aamuyöstä matkallaan sahalle, tehtaalle, tai sairaalaan karua ja lannistavaa päässälaskua. Kannattaako tänään todella herätä kello neljältä ja ajaa 60 kilometriä suuntaansa, vai jääkö työpäivästä verojen, korotettujen liitonavustusten ja polttoainekulujen jälkeen käteen niin vähän, että taloudellisesti järkevämpää olisi pysyä peiton alla?
Tämä ei ole pelkkää kärjistystä, vaan todellisuutta monelle matalapalkka-alalla työskentelevälle, jonka on pakko liikkua silloin, kun julkinen liikenne vielä nukkuu. Tämä alueellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus synnyttää syvää turhautumista ja oikeudenmukaisuuden kriisiä.
Poliittisessa keskustelussa väläytellään usein ratkaisuksi sähköautoilua, mutta harvalla pitkien matkojen perusautoilijalla on takataskussaan kymmeniä tuhansia euroja upouuteen sähköautoon – varsinkaan silloin, kun vanhan diesel-farkun vaihtoarvo sulaa silmissä.
Autoalan Tiedotuskeskuksen tilastoista selviää, että Suomen autokanta on keski-iältään verrattain vanhaa, yli 12-vuotiasta, ja romutusikä huitelee lähellä kahtakymmentä vuotta. Syrjäseuduilla ajetaan loppuun niitä autoja, joihin tavallisella työssäkäyvällä on varaa.
Niinpä samalla, kun helsinkiläinen hipsteri pohtii kahvilassa, ostaisiko uuden hiilikuituisen sähköavusteisen polkupyörän työmatkojaan varten, tai miksi ei enää saa hiilikuitupyörää työsuhde-etuna, tai siitä verovähennystä, Kainuun ja Etelä-Savon pikkuteillä mietitään vakavasti, pitäisikö perheen kakkosauto suosiolla myydä pois ja hankkia tilalle jotain radikaalimpaa.
Kenties hevonen? Hevonen sentään syö kotimaista kauraa ja heinää, jonka hinta ei heilahtele Lähi-idän kriisien, tai kansainvälisten pörssispekulaatioiden mukaan yhtä dramaattisesti kuin raakaöljy.
Kunnes tämä utopia toteutuu, suuri osa Suomesta jatkaa ajamista hampaat irvessä ja lompakko tyhjänä, sillä hyviä vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.
Lue myös
Näitä poliisin kulkupelejä kannatta varoa!
Päivän kuva: Tämä historiallisen autolautan tarina päättyi surullisesti
Nyt palkitsee kun olet muuttanut hevonkorpeen! Olisiko kannattanut kuitenkin ostaa se asunto jostain keskeisestä sijainnista? Nythän asuntojen hinnat on romahtaneet joten ei muuta kuin kaupoille!