Tankkaamisesta on tullut nyky-Suomessa lähes uskonnollinen ja henkinen kokemus. Se on rituaali, jossa mittarin digitaaliset numerot pyörivät sellaista vauhtia, että herkemmällä alkaa huimata, ja loppusumman kohdalla tekee mieli sulkea silmät, rukoilla parasta ja toivoa, että maksukortilla on vielä katetta.
Mutta kun se kirpaiseva maksu on vihdoin suoritettu, monen autoilijan mielessä herää oikeutettu, kiukkuinen kysymys: minne ne minun kovalla työllä ansaitsemani eurot oikein tästä bensa-automaatista imeytyvät? Menevätkö ne suoraan arabisheikkien marmoripalatseihin, monikansallisten öljyjättien optioihin, vai kenties paikallisen huoltoaseman yrittäjän takataskuun?
Totuus löytyy huomattavasti lähempää kuin Lähi-idästä – se löytyy nimittäin suoraan Helsingin Arkadianmäeltä ja valtion yhteisestä kirstusta. Autoalan Tiedotuskeskuksen ja Veronmaksajain Keskusliiton julkaisemien tilastojen mukaan polttoaineen kuluttajahinnasta reilusti yli puolet koostuu puhtaasti erilaisista veroista.
Polttoaineen verotus muodostuu kahdesta pääkomponentista: kiinteästä litraperusteisesta valmisteverosta (johon kuuluu energiasisältövero ja hiilidioksidivero), sekä sen päälle mätkäytettävästä arvonlisäverosta (ALV). Koska arvonlisävero lasketaan prosentuaalisesti tuotteen kokonaishinnasta, käy niin, että kun maailmanmarkkinahinta nousee, myös valtion keräämä veropotti kasvaa kuin itsestään.
Kun työnnät bensa-automaattiin kymmenen viidenkymmenen euron seteliä, voit kuvitella mielessäsi, miten yli viisi niistä ottaa välittömästi jalat alleen ja juoksee suoraan valtiovarainministeriön holviin. Valtio kerää autoilijoilta vuosittain miljardiluokan verotulot. Näillä rahoilla on tarkoitus rahoittaa yhteistä hyvinvointiyhteiskuntaamme: maksaa opettajien ja virkamiesten palkkoja, ylläpitää terveydenhuoltoa ja teoriassa myös korjata niitä samoja maanteitä, joita pitkin autoilijat päivittäin kuoppia väistellen ajelevat. Monen autoilijan mielestä tieverkoston rapistuminen tosin kertoo siitä, ettei raha päädy aivan oikeaan osoitteeseen.
Entäpä se huoltoaseman yrittäjä, jonka kohdalla moni purkaa turhautumistaan tiskillä? Häntä on useimmiten turha syyttää riistosta. Kylmä totuus on, että polttoaineen myynti on huoltoasemille pelkkä sisäänheittotuote. Polttoainelitrasta huoltamon katteeksi jää usein vain muutama hassu sentti, jolla pitäisi kattaa korttimaksutulot, sähköt ja laitteiston ylläpito. Todellisuudessa huoltoasemat elävät niistä ylihintaisista kupeista huonoa kahvia, lihiksistä ja viinereistä, joita autoilijat ostavat lohdutukseksi järkytykseensä tankkauksen jälkeen.
Joten kun seuraavan kerran hampaat kirskuen katsot bensiinimittarin lukemia, voit lohduttautua erittäin isänmaallisella ajatuksella: sinä et ole pelkästään ostamassa polttoainetta siirtyäksesi paikasta A paikkaan B. Sinä osallistut juuri sillä sekunnilla poikkeuksellisen tehokkaasti talkoisiin Suomen valtion talouden pelastamiseksi.
Tosin tämä ajatus tuskin paljoa lämmittää mieltä, kun katsot pankkitilisi saldoa ja huomaat, että lompakko huutaa tyhjyyttään jo ennen kuukauden puoliväliä.
