Suomalaisessa liikennekeskustelussa on erityinen alalaji. Siinä uusi, pieni ja näennäisen viaton asia ilmestyy autoihin, ja yhtäkkiä koko kansa seisoo henkisesti parkkipaikalla kädet taskuissa, tuijottaa sitä ja kysyy: onko tuo nyt varmasti hyvä idea?
Näin kävi myös ylhäällä takaikkunassa sijaitsevalle jarruvalolle, tuolle yksinäiselle punaiselle pisteelle, joka nykyään tuntuu yhtä itsestään selvältä kuin vilkku. Mutta sitä ennen käytiin pitkä ja paikoin kiivas vääntö.
Kun jarruvalo tiesi paikkansa
Vielä 1970-luvulla ja 1980-luvun alkuun asti jarruvalon paikka oli selvä ja kiistaton. Se kuului alas, takavalojen yhteyteen, symmetrisesti ja nöyrästi. Jarruvalo oli osa kokonaisuutta, ei sooloartisti.
Ajatus ylös takaikkunan tuntumaan sijoitetusta jarruvalosta kuulosti monen korvaan vähintään epäilyttävältä. Auton takapäässä oli jo tarpeeksi valoja. Miksi yksi pitäisi nostaa ylemmäs, lähemmäs silmien tasoa?
Jarruvalo ei ollut tarkoitettu herättämään huomiota. Sen piti vain kertoa, että nyt hidastetaan. Asiallisesti ja hillitysti. Korkeintaan sumuvalon tehtäväksi hyväksyttiin huomion herättäminen, mutta senkin paikaksi määritettiin takapuskurinseutu.
Uusi punainen ilmestyy horisonttiin
Ensimmäiset ylhäällä sijaitsevat jarruvalot alkoivat näkyä 1980-luvun puolivälissä, aluksi erityisesti Yhdysvalloissa. Siellä asia ratkaistiin suorasukaisesti: vuonna 1986 Yhdysvalloissa määrättiin kolmas jarruvalo pakolliseksi uusissa henkilöautoissa.
Suomessa tämä herätti välittömästi kysymyksiä. Tarvitaanko tällaista täällä? Häikäiseekö se pimeällä? Entä talvella, kun aurinko on jo valmiiksi matalalla ja silmät sirrissä?
Monen mielestä yläjarruvalo vaikutti siltä, kuin joku olisi unohtanut sammuttaa takalampun. Tai ripustanut joulukuusen valon keskelle takaikkunaa.
Vastustus järjestyy
1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa Suomessa käytiin aivan oikeaa julkista keskustelua. Vastustajien huoli kiteytyi kolmeen pääkohtaan.
Ensinnäkin häikäisy. Punainen valo korkealla, suoraan silmien tasolla, pimeällä ja sateessa. Eikö se rasita takana ajavan näköä?
Toiseksi totutut käytännöt. Jarruvalot olivat aina olleet alhaalla. Miksi muuttaa toimivaa järjestelmää?
Kolmanneksi epäiltiin turhuutta. Kaksi jarruvaloa riitti ennenkin. Eikö tämä ollut vain amerikkalaista liioittelua, joka ei sopinut suomalaiselle, rauhalliselle autoilijalle?
Puolustajat painavat jarrua ja argumenttia
Puolustajat vetosivat tutkimuksiin. Jo 1980-luvun lopulla oli saatu kansainvälisiä tuloksia, joiden mukaan ylhäällä oleva jarruvalo havaittiin nopeammin, erityisesti ruuhkassa ja silloin, kun edessä olevan auton alavalot peittyivät muun liikenteen, lumen, lian, tai sumun taakse.
Yläjarruvalo oli korkeammalla, lähempänä kuljettajan katsekenttää, paremmassa suojassa roiskeilta. Se ei korvannut vanhoja valoja, vaan täydensi niitä.
Argumentti oli yksinkertainen ja tehokas: jos yksi ylimääräinen valo voi estää edes osan peräänajoista, miksi siitä pitäisi luopua esteettisten, tai tottumukseen liittyvien syiden takia?
Hyväksyntä hiipii hiljaa
Suomessa ratkaisu ei tullut yhdessä yössä. 1990-luvun alussa yläjarruvalot sallittiin ensin vapaaehtoisina lisävarusteina, kunhan ne täyttivät tietyt kirkkaus- ja sijoitusvaatimukset.
Varsinainen läpimurto tapahtui 1990-luvun puolivälissä, kun EU-tyyppihyväksynnät alkoivat ohjata myös Suomen ajoneuvolainsäädäntöä. Vuonna 1998 EU:ssa hyväksyttiin sääntely, jonka jälkeen yläjarruvalo tuli käytännössä pakolliseksi uusissa henkilöautomalleissa.
Suomessa tämä vahvistui osaksi ajoneuvoasetuksia 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Keskustelu vaimeni lähes huomaamatta. Kun uudet autot tulivat maahan yläjarruvalolla varustettuina, asia muuttui mielipiteestä arjeksi.
Mitä siitä seurasi
2000-luvulle tultaessa yläjarruvalo oli jo arkipäivää. Peräänajokolareiden määrä laski monissa tutkimuksissa maltillisesti, mutta johdonmukaisesti. Erityisesti ruuhka-ajossa ja monikaistaisilla teillä vaikutus oli selvä.
Häikäisyhuolet osoittautuivat pitkälti liioitelluiksi. Valojen kirkkaus standardoitiin, ja kuljettajat tottuivat nopeasti uuteen normaaliin.
Yläjarruvalo ei vienyt mitään pois. Se vain lisäsi yhden varoituskerroksen.
Rauha maassa tänään
2020-luvulla yläjarruvalo on vakiovaruste lähes kaikissa henkilöautoissa. EU:n ajoneuvosääntely edellyttää sitä uusissa M1-luokan ajoneuvoissa, ja Suomessa tämä on suoraan osa kansallista lainsäädäntöä ajoneuvolain ja sitä täydentävien asetusten kautta.
Katsastuksessa yläjarruvalo tarkastetaan siinä missä muutkin jarruvalot. Jos se on asennettu, sen on toimittava. Poikkeuksia on lähinnä vanhemmissa ajoneuvoissa, jotka on hyväksytty liikenteeseen ennen vaatimusten voimaantuloa.
Yläjarruvalon tarina on klassinen suomalainen liikennekertomus. Ensin epäillään, sitten vastustetaan, lopulta hyväksytään. Ja muutaman vuosikymmenen kuluttua ihmetellään, miten ilman sitä koskaan pärjättiin.
Pieni punainen valo takaikkunassa ei enää herätä tunteita. Se vain syttyy, kun on syttymisen aika. Ja ehkä juuri siksi se on yksi onnistuneimmista muutoksista suomalaisessa liikenteessä. Hiljainen, tehokas ja täysin arkinen. Niin kuin parhaat ratkaisut yleensä ovat.
Lue myös
Nyt pääsee matkustajana kokemaan Suomessa Teslan robottiajoa
Katso tästä vinkit luiston välttämiseen ja hallitsemiseen
Päivitetyssä Mercedes-Benzin S-sarjassa on yli puolet uutta!
Pakkanen puree myös tankkia — 20 vinkkiä säästää polttoainetta kylmässä talvisäässä






























