Eteenpäinmeno pyörien avulla on aina perustunut ajoneuvon renkaiden pito-ominaisuuksiin.
Mitä kovempi vauhti, sitä parempi pito tarvitaan.
Autojen osalta tämä konkretisoitui meidän talvisissa olosuhteissamme jo 1920-luvulla.
Varsinaisia talvirenkaita ei vielä silloin tunnettu. Matkaan piti sonnustautua tavallisilla ”suvikumeilla” ja riski oli otettava.
Suomen Kuvalehti esittelee 1928 huhtikuun toisena päivänä ilmestyneessä numerossaan erikoislaatuisen ratkaisun.
Sen oli kehittänyt Hirsilän Kenkätehtaan johtaja, insinööri M Mikkola. Hänellä jos kellään oli hyvä kokemus kitkasta jalkineitten osalta. Tätä hän sovelsi tiettävästi ensi kertaa käytännössä autolla liikkumiseen talvikeleillä.
Ratkaisu oli hämmästyttävä. Etupyörien alle sijoitettiin lyhyet liukusukset, joiden avulla ohjattavuus säilyi.
Taka-akselille molempiin pyöriin liitetään paripyörät, joiden ympärille asennettiin lumiketjut.
Ratkaisu toimi, sillä keksijällä oli parivuotisen kokeilun perusteella hyvät kokemukset. Toteutus sai nimen ”Mikkolan järjestelmä.”
Näinä päivinä on vilkkaasti keskusteltu nyt jo yleistyneen kitkarenkaan sekä nastarenkaan paremmuudesta. Saas nähdä millaisilla renkailla lähivuosina ajellaan.
Tuskin sentään palataan kettinkeihin.
Teksti: Usko Sipilä.
