”Totuuden kuulee lasten suusta”, näinhän sitä sanotaan, ja kaikenlaisia totuuksia sieltä kuuleekin.
Autoilevassa maailmassa lasten paikka on vaihdellut vuosien saatossa takapenkillä ilman turvavöitä sinkoilleista tykinkuulista turvaistuimeen turvavöillä naulittuihin, selkä menosuuntaan päin matkustaviin, pikkuteillä pahoinvoiviin palleroihin.
Itse olen aikanaan ollut ensin mainittu, ja omat, jo aikuiset lapseni hyvinkin näitä jälkimmäisiä. Lasten turvallisuus ja matkapahoinvointi ovat siis olleet selkeästi kasvussa samaa tahtia autojen yleisen turvallisuuden ja autoilevan kansan valveutuneisuuden kanssa, mutta mitäpä on tapahtunut lapsille itselleen?
Jatkuvasti saa uutena ”totuutena” kuulla, että autot ja autoilu ei kiinnosta enää lapsia ja nuoria lähellekään siinä määrin kuin silloin vuonna C-kasetti ja salihousut. Tilastojen mukaan 18-vuotiaat kaupunkilaiskakarat eivät enää aja ajokorttia kun ”sitä ei tarvitse mihinkään” (paitsi sitten, kun joutuu pariutuessaan ja lisääntyessään muuttamaan sieltä keskustan yksiöstä Riihimäelle asti, että rahat riittävät osimoilleen säälliseen perheasuntoon ja -autoon).
Ja onhan autoilu ylipäänsä suunnilleen saatanasta, aiheuttaahan se ilmaston lämpenemisen lähes yksinään, mitä niistä lentokoneista ja hiilivoimaloista, kotitalouksista ja lihakarjasta nyt muka lähtee.
Oma empiirinen ja vankka kokemukseni nk. pikkujätkistä vuosikymmenten varrelta ei tue näitä ”totuuksia”.
Ihan yhtä leveä hymy ja innostuksen puna nousee ”Einon” ja ”Väinön” kasvoille kuin aikanaan nousi ”Jarin” ja Mikan”, rajumman puoleinen urheiluauto kun ampuu pakoputkestaan pauketta ja rätinää, tai kun se naapurin iso poika saa pärisevän moponsa eturenkaan ilmaan edes hetkeksi. Tai kun messuhallin lattialla kiiltää toinen toistaan hienompia, rakkaudella, vaivalla ja ”ylimääräisellä” rahalla rakennettuja harrasteautoja.
Omat mukulani saivat pyytämättä ja yllätyksenä 18-vuotislahjaksi faijaltaan B-ajokortin ja yhteiskunnallisesti valveutunut, sekä hiukan vihervasemmistolaisuuteen taipuvainen, taiteellinen tyttäreni sitä hiukan kyseenalaisti (argumentit yllä). Toki lahjan vastaanotti ja taitaa olla siihen nyt ihan tyytyväinenkin, kuskaillessaan omaa, hartaasti pikkuautoillaan leikkivää pikkujätkäänsä ja vaarin silmäterää farmariautollaan päiväkodin ja kotirivarin välillä.
Poikaani taasen koitin kannustaa erinäisille työelämän aloille, IT-ala kun on tulevaisuutta, rakennusala tarvitsee aina huippuosaajia jne. Noh, jätkä tekee nyt omaa työuraansa kädet rasvassa automekaanikkona ja faija ei voisi olla pojastaan ylpeämpi.
Lasten suusta kuulee myös yhteiskuntamme muutoksen. Sikäli kun toistaisin oman isäni asennetta liikenteessä ei naisia ja vanhuksia saisi päästää rattiin yleisillä teillä, itäautoilla (Skoda mukaan lukien) ajaisivat vain kommunistit ja Saabeja saisi edelleen ostaa.
Itse paljon autoilevana olen yrittänyt pitää kaasujalkani ja keskisormeni kurissa sekä turpani kiinni, oli kyydissä lapsia tai ei, siinä pääosin jopa onnistuen.
Toivottavasti tämä seuraava autoileva sukupolvi laittaa ”tieraivo”-termin lopullisesti fikkaan, ennen kuin robottiautot valtaavat kehätiet ja kuljettajista tulee passiivisia matkustajia.
Autoilu on opettanut vuosien saatossa lapsille myös paljon uusia sanoja. Hyvän ystäväni parivuotias ja ärrää sopivasti sorauttanut tytär aikanaan maitolasin kaatuessa kajautti isoon ääneen, että ”VOI PERRKELE”!
Äitinsä siitä kysymään, että mistä tuollainen kamala sana on noin kiltin tytön suuhun ilmestynyt ja tytär siihen, että ”isi sano Myyrrmannin parrkkihallissa kun auto meni rrikki”.
Muistakaahan autoillessa turvaväli, ja pitäkää mielessä myös se väli mitä mieleen- ja mitä turvasta ulos tulee. Siellä takapenkillä joku saattaa kuunnella, ja oppia…
“Anonyymi Autonomisti” on keski-ikäinen, autojen sisällä, alla ja ympärillä ikänsä viettänyt autoalan ammattilainen, aina autoista lapsellisen kiinnostunut, hiukan sarkastinen, ja aina oikeassa.
