Historian havinaa: 1920-luvulla keksittiin, miten autojen ”massat” hallitaan

Saksan ensimmäiset liikennevalot tulivat vuonna 1924 Potsdamer Platzin kellotorniin. Kuvassa alue kuvattu vuonna 1930. Kuva: Wikipedia / Bundesarchiv.

Monien nykyajan elämään liittyvien keksintöjen tarina alkaa toteamuksella: jo muinaisessa antiikin Roomassa…

Näin oli laita myös liikenteen pulmien osalta.

Antiikin Roomassa oli jo ”liikenneruuhkia”, mutta liikenteen ohjaus tunnistettiin ongelmaksi vasta vuosisatoja myöhemmin, ensin rautateillä jo 1850-luvulla.

Ensimmäiset liikenteen valo-ohjatut menetelmät kehitti englantilainen rautatieinsinööri John Peake Knight.

Maantie- ja katuliikenteessä tilanne ”eskaloitui” jo 1800-luvun loppupuolella, kun ohjattavat nelipyöräiset automobiilit ilmestyivät teille hämmästyttämään jalankulkijoita. Poliisit joutuivat ohjaamaan liikennettä pyrkien torjumaan kasvavia ongelmia varsinkin katujen risteyksissä.

Knightin kadulle suunnittelemat liikennevalot pystytettiin 1868 ensimmäisenä Lontooseen parlamenttitalon tuntumaan.

Potsdamer Platzin valot näkyvät kellotornin aivan yläreunassa.

Kehitetty valo-ohjaus perustui kaasulampun käyttöön. Siihen oli asennettu vaihdettava vihreän ja punaisen valon tehoa kasvattava linssi.

Menetelmä osoittautui vaaralliseksi, sillä lamppu räjähti jo alkumetreillään. Siitä opittiin kuitenkin vastakkaisten liikennevirtojen hallitseminen.

Katso tästä muut Historian havinaa -jutut.

Vetovuoro uuden menetelmän kehittämisessä siirtyi valtameren yli Yhdysvaltoihin. Hyppäys olikin melkoinen William Gaglierin tuotua 1917 katujen kulmiin käsin vedettävällä kellokoneistolla varustetut automaattisesti ja säännöllisesti vaihtuvat valot.

Perussysteemi oli valmis.

Tältä kellotorni näytti viime vuonna. Kuva: CvB.

Valot oli rytmitettävä toimimaan liikennevirtaa ohjaavien linkkien avulla. Menetelmää kehittämällä onnistuivat Charles Reading sekä Lester Wire jo vuonna 1918 ajastamaan kuusi valoa ohjaamaan liikennevirtaa 30 kilometrin tuntinopeudella.

Laitteisto täydentyi nykyiseen muotoon William Potts-nimisen keksijän liitettyä punavihreisiin valoihin keltaisen huomiovalon.

Perustekniikka oli kehitetty, nyt oli aika kehittää toiminnan varmuutta.

1920-/1930-lukujen vaihteessa alkoivat suuret teknologian yhtiöt panostaa automaattisen ohjauksen kehittämiseen.

Mikroprosessorin keksiminen ja yhdistäminen transistoritekniikkaan lisäsi laitteiden kykyä käsitellä useampia anturitietoja.

Tekniikan huimasta kehityksestä huolimatta nykyinenkin valojen säätöjärjestelmä perustuu edelleen vuosikymmeniä sitten käyttöön otettuihin parametreihin.

Liikennepoliisi ja aja-opaste Helsingin Heikinkadun ja Lönnrotinkadun risteyksessä 1934 Kuva: Museovirasto, Pietinen.

Oma maamme tuli valo-ohjauksen piiriin 5.10.1951, kun Helsingissä, poliisikomentaja Erik Gabrielssonin sekä poliisipatrullin BerggrenLevo läsnä ollessa, sytytettiin Aleksanterin ja Mikonkadun risteykseen ”liikennevalomerkit”.

Tärkeä seikka ajoituksen kannalta lienee ollut Suomen Olympiakisojen järjestäminen seuraavana vuonna 1952.

Turku sai omat ensimmäiset liikennevalonsa v.1957 ja Tampere 1960.

Liikennepoliisi Mannerheimintien, Arkadiankadun ja Salomoninkadun risteyksessä 1952.. Taustalla Postitalo. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Volker von Bonin.

Joukossamme on vielä suuri määrä ihmisiä, jotka muistavat ajan, jolloin etenkin suurimmissa kaupungeissa ruuhkista selvittiin liikennettä ohjaavien poliisien avulla.

Käsiohjausta käytetään edelleen suurien tapahtumien yhteydessä.

Nyt meillä on erinomaiset laitteet ”automassojen hallintaan”. Oikeutettu kysymys on, noudatetaanko tätä tekniikan tuomaa mahdollisuutta. Opastusta valoliittymien käyttöön voidaan harjoitella Aalto-yliopiston lapsille suunnitellun HUTSIM-pelin avulla, jossa liikennevalojen ohjausta on mahdollista kokeilla simulaattorin avulla.

Teksti: Usko Sipilä

Katso tästä lisätietoa.

// TILAA TÄSTÄ AUTOTODAYN ILMAINEN UUTISKIRJE //

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here