Suomen autoiluhistoriassa on käyty monenlaista vääntöä. On riidelty nastoista, turvavöistä, ajovaloista ja jopa siitä, saako autossa syödä lihapiirakkaa ilman eksistentiaalista syyllisyyttä. Mutta harva kiista on ollut yhtä sitkeä kuin roiskeläppäkysymys.
Kun laki puhui kumia
Aikanaan roiskeläpät eivät olleet mielipidekysymys, vaan autoilijan lakisääteinen kohtalo. Suomessa henkilöautoja koskeva roiskeläppävaatimus juontui 1960-luvun lopun ja 1970-luvun ajoneuvomääräyksistä, ja vaatimus kirjattiin selkeästi ajoneuvoasetuksiin 1970–1980 -luvuilla.
Vielä vuoden 1992 ajoneuvoasetuksessa (1256/1992) edellytettiin, että ajoneuvon rakenteen tuli estää kiven, veden ja lian sinkoutuminen, ja tämä tulkittiin katsastuskäytännössä usein nimenomaan roiskeläppävelvoitteeksi henkilöautoissa.
Ajatus oli arkisen järkevä. Suomi on maa, jossa tie on suuren osan vuodesta joko märkä, hiekkainen, suolainen, tai kaikkea tätä yhtä aikaa. Roiskeläpät estivät kivien sinkoilua, suolaroiskeita ja mutakylpyjä, ja samalla ne suojelivat sekä omaa autoa, että takana ajavan hermoja ja tuulilasia.
Roiskeläppä oli siis eräänlainen liikenteen hiljainen hyväntekijä. Ei kaunis, ei trendikäs, mutta teki työnsä ilman valitusta. Vähän kuin villasukat.
Vastaleiri nousee
1990-luvun alussa maailma alkoi muuttua. Autoista tuli matalampia, leveämpiä ja ennen kaikkea esteettisesti kunnianhimoisempia. Roiskeläpät alkoivat näyttää siltä kuin hienon urheiluauton perään olisi teipattu kaksi kumista pannulappua.
Autoilijat valittivat, että läpät keräsivät lunta, jäätyivät, repsottivat ja irtosivat. Katsastuksessa ne olivat milloin liian lyhyet, liian pitkät, tai liian olemassa. Lisäksi väitettiin, että modernien autojen aerodynamiikka ja lokasuojien muotoilu hoitavat roiskeet jo ilman erillisiä kumilippuja.
Design-osasto huokaisi syvään. Roiskeläppä pilasi linjat. Se rikkoi visuaalisen harmonian. Se oli kuin kravatti verkkareiden kanssa.
Puolesta ja vastaan, kierros kierrokselta
1990-luvun puolivälissä, erityisesti vuosina 1994–1997, keskustelu kiihtyi samaan tahtiin kuin Suomi valmistautui EU-jäsenyyden tuomiin sääntelymuutoksiin. Puolustajat muistuttivat käytännöstä. Ilman roiskeläppiä perässä ajava sai suolavellit tuulilasilleen ja kivisateen konepellilleen. Maaseudulla sora lensi, kaupungissa suola söi peltiä. Roiskeläppä oli halpa vakuutus ja liikenteen kohteliaisuusteko.
Vastustajat vastasivat, että maailma oli muuttunut. Laki ei voinut pakottaa 1990-luvun lopun autoilijaa 1970-luvun kumiratkaisuun. Lisäksi roiskeläpät eivät estäneet kaikkea, ja vääränlaisina ne saattoivat jopa pahentaa roiskeita. Ja rehellisyyden nimissä, osa vain vihasi niitä sydämensä pohjasta ilman sen kummempaa perustetta.
Kumipakon loppu
Ratkaiseva käänne tapahtui vuosina 1998–2002, kun Suomi yhdenmukaisti ajoneuvolainsäädäntöään EU:n tyyppihyväksyntäjärjestelmän kanssa. Käytännössä roiskeläppiä koskeva nimenomainen vaatimus poistui henkilöautoilta, kun vanhat kansalliset tulkinnat korvattiin yleisemmillä rakenteellisilla vaatimuksilla.
Tämä vahvistui lopullisesti ajoneuvolain uudistuksessa (1090/2002) ja sitä seuranneissa asetuksissa: henkilöauton ei enää tarvinnut olla varustettu erillisillä roiskeläpillä, kunhan ajoneuvon rakenne täytti roiskeiden hallintaa koskevat yleiset vaatimukset. Roiskeläpät siirtyivät pakosta valinnaksi.
Niitä sai yhä käyttää, ja tietyissä ajoneuvoissa, kuten kuorma-autoissa ja perävaunuissa, niillä oli edelleen selvä ja osin pakollinenkin rooli. Mutta henkilöautoilija vapautettiin kumisesta ikeestä.
Mitä siitä seurasi
2000-luvun alussa teillä ei koettu roiskeläppäkatastrofia. Liikenne ei romahtanut, eikä tuulilasien rikkoutuminen räjähtänyt käsiin. Mutta käytännön erot huomattiin erityisesti talvella ja sorateillä. Takana ajavan näkymä huononi helpommin, ja auton perä likaantui nopeammin.
Samalla roiskeläpät saivat uudenlaisen maineen. Niistä tuli käytännöllisen autoilijan hiljainen statement. Sellainen, joka ei huuda tyyliä, vaan kuiskaa kokemusta. Moni lisäsi ne takaisin vapaaehtoisesti, usein ensimmäisen talven jälkeen.
Epilogi kumin reunalla
Roiskeläppäkiista jäi historiaan esimerkkinä suomalaisesta keskustelusta parhaimmillaan. Väännetään pitkään, asiallisesti ja hieman jääräpäisesti. Lopulta päädytään kompromissiin, jossa jokainen saa olla melkein tyytyväinen.
Ja siellä ne yhä ovat, osassa autoja, osassa eivät. Kumisina, vaatimattomina ja hieman aliarvostettuina. Pieninä mustina lippuina, jotka kertovat, että joskus liikennepolitiikan suurin draama roikkuu vain muutaman sentin päässä asfaltista.
Nykytilanne 2020-luvulla
2020-luvulla roiskeläpät elävät eräänlaista jälkielämäänsä. Ne eivät ole henkilöautoissa pakollisia, mutta eivät myöskään täysin kadonneet. Katsastuksessa tarkastellaan edelleen, etteivät renkaat heitä vaarallisesti kiviä, tai roiskeita, mutta keino on vapaa. Valmistajat luottavat muotoiluun, aerodynamiikkaan ja lokasuojien mitoitukseen.
Sähkö- ja hybridiautot ovat tuoneet keskusteluun uuden sävyn. Painavat autot, leveät renkaat ja hiljainen kulku nostavat taas esiin kysymyksen siitä, kuka kerää loskat ja kuka saa ne tuulilasiinsa. Moni pohjoisissa oloissa ajava palaa vapaaehtoisesti vanhaan ratkaisuun, ei nostalgian vaan kokemuksen vuoksi.
Roiskeläppä ei siis hävinnyt. Se vain vaihtoi rooliaan. Pakosta valinnaksi, pilkan kohteesta käytännön ratkaisuksi. Ja ehkä juuri siinä on sen lopullinen voitto.
Lue myös
Tämä on Vuoden Taukopaikka 2025
Moottori selvitti: Katso tästä eri automerkkien takuuajat – pisin 8 vuotta, lyhyin 2 vuotta!
