Lunta tulvillaan, on raikas talvisää…
”Talvi yllätti autoilijat” taitaa olla yksi yleisimmistä fraaseista, joita liikennettä seuraavassa ja siitä raportoivassa mediassa taivastellen toistetaan, vuodesta ja talvesta toiseen, ja kyllähän niitä yllätyksiä tuleekin, talvesta toiseen.
Me suomalaiset, ihan tutkimustenkin mukaan, ajattelemme olevamme varsinaista ratinvääntäjä-kansaa ja vähintäänkin keskimääräistä parempia autoilijoita. Toki jokainen, joka matematiikasta ymmärtää edes hiukan enemmän kuin sika hopealusikasta, tietää, että se nyt vaan on tasan puolet porukasta, jotka voivat olla keskiarvon ylä- tahi alapuolella, ei yhtään enempää.
Tähän ansaitsemattomaan itsevarmuuteen kun lisätään nykyautojen mukavuusvarusteiden, ajo-ominaisuuksien ja tehojen aikaansaama turvallisuuden tunne, saadaan aikaan paketti, joka ei välttämättä tarvitse edes kovin kummoista talvikeliä löytääkseen itsensä lumipenkasta, riittävän kaukana tieltä, nappaskengillä lumessa kahlaten, mutta toivottavasti muuten ehjänä.
Autonomistin nuoruuteen kuului maaseutu ja naapurin maatalojen poikien kanssa talvisin jääradalla päästely ja kaikenlainen pärinä ja pauke. Takavetoista ”kasipätkä-Fiattia”, KE20 Corollaa ynnä muuta vietiin huonoilla nastarenkailla enemmän sivuluisussa kuin nenä menosuuntaan ja sitten kun (ei siis jos) vauhti ylitti hyvin rajalliset ajotaidot, oli paikalla se ison talon neliveto-Massikka, jolla peli kiskottiin takaisin siihen ammattitason lumilingolla puhdistetulle, leveälle ja pitkälle baanalle.
Käsijarrukäännöstä yritin
Kerran tosin kävi niinkin, että ”kaverin kaveri” pöläytti lainaamansa Saab 99:n siinä pääsuoran päässä niin syvälle umpihankeen, että Massikan hinausapua tarvittiin koko kotimatkalle, keula kun otti kunnolla osumaa ja tuulilasi painui ohjaamon puolelle parin kuutiollisen lunta ohessa. Kysymään sitten, että ”mitenkäs noin” ja kaveri siihen, että ”käsijarrukäännöstä yritin”.
Vanhoja autoja tuntevat jo tietävätkin mitä tapahtui, Saabissa kun käsijarru otti poikkeuksellisesti etupyöriin ja kahvasta reippaassa vauhdissa kiskaisseesta kuskista tuli nk. kertalaakista matkustaja. Tällaisissa suht turvallisissa oloissa ja sopivan pehmeässä ympäristössä sai silloin aikanaan opeteltua hieman auton käsittelyä ääritilanteissa, mutta ehkä se tärkein oppi oli se, että laki se on fysiikan lakikin!
Jos vertaa tuon ajan autoja tämän päivän vastaaviin, on loikka hirmuinen, kaikilla osa-alueilla. Vielä 90-luvulla pidettiin erittäin tehokkaana autoa, jossa oli pellin alla 130-150 hevosvoimaa, mutta nykyisin tuo teho löytyy käytännössä ihan perus-kansanautosta, turbo vaan pienen moottorin kylkeen, tehot ylös ja päästöt alas.
Mutta isoin muutos on ehdottomasti tapahtunut autojen laatuvaikutelmassa ja ajo-ominaisuuksissa, vanhaan aikaan kun juuri kukaan ei oikeasti uskaltanut ajaa niillä 100A Datsuneilla ja Taunuksilla yli satasta muualla kuin sillä lyhyellä pätkällä sitä moottoritietä ennen Tamperetta, tai Tarvontiellä.
Satasen nopeus ei tunnu juuri missään
Nykyautoilla sadan kilometrin tuntinopeus normaalilla maantiellä ei tunnu juuri missään, mutta jos joku ei ole muuttunut autojen muuttumisesta huolimatta niin se on juurikin se fysiikan laki. Kovassa nopeudessa auton renkaan ja tienpinnan välinen kosketuspinta on reilun kämmenen kokoinen ja tämän läntin pitävyydestä riippuu koko ajoneuvon hallinta, edelleen!
Toki renkaissakin on tapahtunut kehitystä ja pitokin on parempi, mutta faktaa on myös se, että huono keli tai olosuhteet eivät yksistään onnettomuuksia aiheuta, vaan sen tekee aina ja iankaiken liian suuri tilannenopeus. Siinä kohtaa kun kitka loppuu, lähtee objekti aina tangentin suuntaan, oli objektin hallinta kellä hyvänsä ennen sitä hetkeä.
Tilannenopeudelle ei ikävä kyllä ole olemassa mitään universaalia matriisia, eikä sitä voi tarkistaa älypuhelinsovelluksesta, vaan sen oikea arvioiminen kulloinkin voimassa oleviin keliolosuhteisiin nähden on välillä haastavaa myös kokeneemmille kuskeille.
Ja kun tilanteeseen lisätään liiallinen turvallisuuden tunne, aivan kuin istuisi omassa olohuoneessaan leppoisasti nojatuolissa paahtaessaan 120km/h lumituiskun kiillottamalla jäisellä moottoritiellä, ei tarvitse ihmetellä jos vähän yllättää, se talvi.
Pidetään ystävät kalliit kanssa-autoilijat tämä mielessä ja otetaan huonolla kelillä vähintäänkin yksi ylimääräinen napsu pois siitä vauhdista, vaikka siinä nojatuolissa tuntuisikin olevan niin turvallista ja mukavaa, siinä kun kuitenkin on ne pyörät alla.
Terveisin, Autonomisti
“Autonomisti” on keski-ikäinen, autojen sisällä, alla ja ympärillä ikänsä viettänyt autoalan ammattilainen, aina autoista lapsellisen kiinnostunut, hiukan sarkastinen, ja aina oikeassa.
